Lapsena ja nuorena unelmia ja kovaa yrittämistä. Täysi-ikäisenä 10-vuotinen menestys huippu-urheilun kirkkaimmassa eliitissä. Uran jälkeinen haparoiva yritys saada elämälle suuntaa. Neurologinen ADHD:n risti kannettavana työssä ja vapaa-ajalla. Julkisuuden ahtaus kaikkialla. Median säälimättömyys ja yleisön verenhimo. Väärien valintojen synkät sävyt ja seuraukset.
Lopulta legendaarinen mäkihyppääjä Matti Nykänen lähti viimeiselle lennolleen maanantaina 4.2.2019. Hänen 55:een elinvuoteensa mahtui elämän kaikki sävyt paljon voimakkaampina, kuin juuri kenenkään muun suomalaisen.
Matin piikkiin voidaan laittaa paljon. Mutta niin voidaan laittaa myös ympärillä eläneiden ihmistenkin. Olen yrittänyt miettiä, mitä Matti oli, ja mikä oli hänen perintönsä meille ja olen päätynyt seuraavaan.
Minulle Matti Nykänen oli ennen kaikkea ihminen.
Muistan lapsuudessani ne monet kerrat, kun Matin ja muiden suomalaisten pärjäämistä jännitettiin. Ja se tunne kun hyppy venyy.. venyy.. VENYY! ja selostaja vahvistaa koko kansalle ykkössijan! Koko maan halki Matti räjäytti riemun tunteen. Ei kerran vaan kymmeniä kertoja. Mutta kaikella tällä ei ole siltikään juuri merkitystä, koska Matin stoori oli jotain paljon merkityksellisempää.
Matti oli juuri samanlainen kuin minä – tai kuka tahansa meistä. Ihminen unelmineen ja yrittämisineen. Matti onnistui isommin kuin moni meistä. Hän myös epäonnistui isommin kuin moni meistä. Silti hän oli samanlainen. Mutta vain isommin.
Matti kaipasi elämäänsä sisältöä ja tarkoitusta – ja ennen kaikkea aitoa välittämistä. Sellaista rakkautta ja arvostusta, johon ei liity minkäänlaista hyväksikäyttöä. Jos jostain haluaisin keskustella Matin kanssa, niin juuri tästä; ”Matti, välittikö joku sinusta? Koitko että sä oot jollekin rakas?”
Matti myös satutti ihmisiä. Niitä hänelle tärkempiäkin. Ainakin osasta virheistään hän kärsi myös tuomiot vankilassa. Jos jollakin on näin jälkikäteen oikeus tuomita Matti elämästään, he ovat Matin jälkeen jääneet lapset ja läheiset.
En koskaan tavannut häntä kasvotusten, enkä näe, että minulla vasten parempaa tietoa olisi varaa nousta arvostelemaan häntä. Tunnistan kyllä itsessäni sen puolen, joka olisi valmis sivaltamaan vääristä teoista, joita hän oikeasti teki. Mutta tuomitsisin silti vasten parempaa tietoa siitä, mikä asia on johtanut mihinkin.
Tekisimme väärin, jos yrittäisimme väheksyä Matin hyviä puolia. Yhtä lailla tekisimme väärin, jos yrittäisimme siloitella Matin huonoja puolia. Meillä ei ole varaa unohtaa menneitä. Mutta onko meillä varaa olla armottomia? Mielestäni nyt tullaan kaikkein tärkeimpään kysymykseen:
Mikä on Matin perintö?
Matin tarinan tärkein perintö on mielestäni vielä toteutumatta. Se on tämä: Osaammeko olla anteeksiantavia ja armollisia epäonnistuneille?
Matti on meille kova paikka. Hän laittoi meidät pohtimaan suhtautumistamme julkkiksiin, tuntemattomiin ja läheisiimme?
Olemmeko valmiita antamaan anteeksi julkkiksille yhtä helposti, kuten myös meidän lähellä oleville?
Tai pystymmekö antamaan anteeksi vankilasta vapautuneille? Onko meillä edes kykyä rakentaa uudelleen aiemmin poltettua siltaa ja vastaanottaa avoimin sylin tuomionsa suorittaneita ja parannuksen tehneitä läheisiämme?
Tiedän. Näihin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Emmekä voi vastata kuin omasta puolestamme.
Voimme luoda ympärillemme kahdenlaista ilmapiiriä. Kovaa, armotonta, täydellisyyttä vaativaa, jossa epäonnistujan on viimeistä piirtoa myöten hyvitettävä virheensä.
Toivon, että tuleva maailma olisi lapsillemme armollisempi. Rohkaiseva, myötätuntoinen ja anteeksiantava.
Ansaitsisiko Matti muistamisemme?
Urheilusaavutustensa puolesta kyllä. Ne ovat kiistattomat ja ylivertaiset. Mutta mielestäni ennen kaikkea siksi, että Matti yksi meistä, ihminen. Perustelen.
Jos yhteiskunta valitsee jonkun kolme kertaa Suomen turhimmaksi julkkikseksi, on joku ainakin yhden kerran anteeksipyynnön velkaa. Niin kuin oikeasti. Miten sairas on yhteiskunta, joka arvottaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen? En halua, että kenellekään tehdään selväksi, että ”sä oot turhempi kuin tuo toinen!”
Lisäksi minusta tuntuu, että meillä aika monella on syntilistallamme Matin ylenkatsomista, hänelle halveksivaan sävyyn naureskelua, jopa suoranaista pilkkaamista tyhmäksi. Sellaista kohtelua, jota emme todellakaan hyväksyisi, jos joku muu tekisi samaa meille rakkaille henkilöille, saati lapsille. Olemme tainneet unohtaa, että Mattikin oli vanhemmilleen ja läheisilleen rakas. Ja että Matti antoi paljon itsestään, jotta toisilla olisi parempi olla.
Olemmeko Matin lähiomaisille velkaa anteeksipyynnön? Mielestäni kyllä.
Minulla on se vaikutelma, että sukupolvemme ovat kasvaneet 2000-luvulla siihen mittaan, että uskallamme nöyrästi tunnustaa olevamme virheitä tekeviä ihmisiä siinä, missä muutkin. Ja että meillä on halu kasvattaa jälkipolvista sellaisia, jotka varjelevat yksilöiden ihmisarvoa.
Jos tähän kykenemme, on Matin elämästä tullut meille se perintö, joka on Matin hypyistä pisin ja merkittävin. Hänen elämäntehtävänsä ei ollut suinkaan voitot urheilun huipulla, vaan palauttaa ihmisyys ja armollisuus vahvemmin keskuuteemme. Ja kyllä. Silloin vähin, mitä voimme tehdä, on antaa arvoa hänen muistolleen. Yksin ja yhdessä.
Meidän ei tarvitse alkaa Matin palvojiksi. Mutta voimme säilyttää hänen tarinaansa osana oman elämämme ajankuvaa, oppina itsellemme ja oppina jälkipolville.
Kiitos kaikesta Matti. Kantakoon hyppysi perille saakka. <3
Kuva: Mäkihyppytorni Holmenkollenissa.